Hertan kanssa käytiin pitkästä aikaa lenkkeilemässä Ohenmäen ihanissa maisemissa. Tosin maisemia ei paljon nähnyt, mutta nautittiin pimeydestä, lumesta ja raittiista ilmasta siitäkin edestä. Siinä kävellessä kohosi kummia ajatuksia päähäni. Menee jo itsetutkiskelublogiksi, mutta menköön. Eihän tätä kukaan edes lue, sanoo pieni marttyyri olkapäälläni, joten vuodatusta, täältä pesee.

Olen antanut itseni valua kummalliseen laiskuuden kaivoon. Mukavuudenhalu ja laiskuus ovat ottaneet vallan siitä ulkoilevasta, reippaasta ja koirat aina etusijalle asettavasta Hannesta. Kaikennäköisten tekosyiden varjolla olen lillunut siellä kaivossani nyt jo jonkin aikaa. Eihän sitä nyt yhden koiran kanssa, sehän on jo niin vanha, on töitä ja kiire ja pitää palkita itsensä levolla ja lekottelulla ja kaikkea p...aa sitä itselleen uskottelee ja vielä uskookin!

Ensimmäinen askel tästä suosta ylös oli oivallus Hertan loppuelämän alkamisesta (aiempaan kirjoitukseen viitaten). Toinen on se, että oman kuntoilun kanssa olen päässyt vuoden tauon jälkeen taas liikkeelle. Syksyn mittaan olen käynyt aina töiden salliessa toiminnallisissa kahvakuulatreeneissä ja viime viikonloppuna olin pitkään odottamallani joogakurssilla Kuopiossa. Nyt hoidan kuntoani kuulaillen ja opettelen pikkuhiljaa myös lisäämään joogaa päiviini. Tietysti lenkkeily Hertan kanssa on se olennaisin osa, mutta se kun ei pelkästään riitä tällaista istumatyötä tekevälle, niin pakko nostaa välillä rautakuuliakin.

Alma-nöffi, rakas mummokoira, tuli minulle vuonna 1998. Siitä asti olen lenkkeillyt aamuin illoin ja päivisin heti töistä/koulusta tultua. Se on ollut se numero yksi, joka tehdään mielialasta, säästä, kiireestä ja nälästä tai muista tekosyistä välittämättä. Aina ja ehdottomasti! Hertan tultua vuonna 2003, homma jatkui mutta kahden koiran kanssa. Silloin Alman kanssa jäi toko ja agility vain virkistyspuuhasteluksi, mutta Hertan kanssa touhuttiin sitten enemmän ja montaa lajia. Aina treeneissä tai muuten koiramaisissa menoissa, ennen muita menoja. Unnun saavuttua vuonna 2006, jatkettiin, treenattiin vaan kahta koiraa yhden sijaa ja Almuska muutti sitten eläkepäiviä viettämään porukoille.

Viime kesänä sen kamalan sydäntäsärkevän raskaan päätöksen jälkeen, kun Unnu muutti äiskälle, olen valunut ja valunut kohti sitä kaivon pohjaa. Mutta nyt vihdoin, on olo että haluan täältä pois! Haluan olla taas se sama aktiivinen koiraharrastaja, ulkoilija, lenkkeilijä, treenaaja kuin ennenkin. Haluan olla taas se Hanne, joka olen ollut vuodesta -98 viime kesään asti. Siellä metsän keskellä pimeydessä mietin, kuinka se onnistuu, miten saan sen takaisin. Luulen tietäväni ratkaisun, mutta se ei ole vielä mahdollista.

Minä ja Hertta molemmat tarvitsemme elämäämme piristystä ja aktiivisuutta tuomaan koiranpennun! Pennun kanssa on pakko lähteä, mennä, tehdä ja olla aktiivinen. Ei voi vaan tulla kotiin ja kaatua sohvaan koko illaksi. Tai voi, mutta sellaista vaihtoehtoa ei anneta itselle siinä vaiheessa. Vai onko se vain huijausta? Hieman kytemään alkanut pentukuume saa aikaan nämä ajatukset ja loppujen lopuksi en muuttuisi miksikään, kohta minulla olisi vain pellossa kasvanut kamala nuori koira ja vanhus, joka edelleen tylsistyy elämäänsä. Ja kaikille maailman koiranpennuille on varmasti olemassa jossain parempi koti kuin mitä minä tällä hetkellä liikkuvine töineni voin tarjota. Olisiko se vain oman kuumeeni taltuttamista pennun kustannuksella. Ehkä on ensin aktivoiduttava kaikilla osa-alueilla, harjoiteltava taas sitä oikean aktiivisen koiranomistajan arkea Hertan kanssa kahdestaan, jotta näen pystyykö tähän yhtälöön vielä tuomaan uutta jäsentä.

Mutta silti en voi olla leikittelemättä ajatuksella Hertasta ja pikkuisesta koiranpennusta leikkimässä keskenään, välillä Hertta komentaisi kun hermostuisi pennun riekkumiseen, mutta pentu ei olisi moksiskaan. Yhdessä kävisimme lenkillä, harjoittelemassa hihnakävelyä, treenaisimme kotona kaikkea pientä ja kesällä voisimme jo aloittaa maastossa jäljen opettelun. Ehkäpä osallistuisimme pentukurssille ja agilityn alkeiskurssille ja kaikkeen muuhunkin kivaan.

Minä, joka olen kohta kuusi vuotta vannonut ettei ole eikä tule pentukuume, joudun nyt syömään sanani. Ja pahimpaan mahdolliseen aikaan. Esteitä matkalla on liikaa, jotta kuitenkaan voisin tehdä mitään asian eteen. Muuta kuin haaveilemaan! Ja opettelemaan jälleen paremmaksi (koira)ihmiseksi.

Tänään ulkona Hertan kanssa, jäin sitä katselemaan ja yhtäkkiä se iski. Tietoisuus koirani kauneudesta ja täydellisyydestä! Ihan itku meinasi päästä siinä ihastellessa kaunista päätä, ihania eripari korvia, mieletöntä väritystä ja kaiken niin täydellisesti yhteensointuvaa sopusuhtaisuutta. Ihan käsittämätöntä, että minä olen saanut kohta yhdeksän vuotta nauttia Hertan kauneudesta ja ennenkaikkea sen läsnäolosta, viisaudesta ja välittämisestä. Seuraavaksi tuli mieleeni ajatus, olenko ollut itse koko ajan tämän arvoinen.. En varmasti, varsinkaan viime aikoina. On ollut kiire ja yhtä sun toista, joten Hertta on vaan kulkenut mukana tai ollut hoidossa ilman sen kummempaa ajatusta siitä olenko tarjonnut sille samaa mitä Hertta tarjoaa minulle. Iloisuutta läsnäolosta ja lähelläkulkemista sekä yhdessä tekemisen riemua. Olen myös "syyttänyt" laiskuuttani siitä, että yhden koiran kanssa on niin kurjaa lenkkeillä jne. Eli antanut Hertan kärsiä myös minun huomioni ja seurani puutteesta sen lisäksi, että se menetti Unnun. Totuus on kuitenkin se, että Hertta täyttää 9 vuotta. Hyvällä onnella sillä on jäljellä vielä monta tervettä vuotta, mutta annanko niiden vain lipua ohitse, tajutakseni joku päivä menettäneeni viereltäni sen parhaan ystävän. Vai alanko jälleen arvostamaan sitä ja antamaan aikaani (jota varmasti löytyy) jotta voin tarjota Hertalle mahdollisimman mukavan ja virikkeellisen loppuelämän? Tapanani ei ole tehdä mitään uudenvuoden lupauksia, mutta tästä eteenpäin tämä on päätös. 

Kalevi on jo iso poika! Painoa kertynyt saman verran kuin Chilille, eli nelisen kiloa. Kasvunvaraa vielä on, jännä nähdä miten isoksi se on päättänyt kasvaa Varsinainen termiitti ja täystuholainen on tuo meidän vesipeto kissanpoika. Ei ole sellaista hommaa missä Kalevi ei olisi kaverina. Varsinkin kaikki veteen liittyvä on sen mieleen! Tässäpä mallia hieman, saanko esitellä: Kalevi 7 kk!

Vesihiisi

Kaikki mihin voi mennä sisään on testattava.

Tanelin iltajumppaohjeet

Ja kyllä saa muuten juosta lenkillä tämän kanssa!

Terminator-Cat

Viitaten uuteen työhön, joka on vienyt mukanaan. Kirjaimellisesti. Liikehdin nykyään Rovaniemi-Seinäjoki välillä kohtuullisen paljon, lisäksi lennähtelen silloin tällöin myös pääkaupunkiseudulla. Onkos ihme jos ne vähäisetkin harrastustunnit ovat kuivuneet olemattomiin. Talven tulon myötä uskottelen harrastusten olevan talvitauolla, jottei niin huono omatunto kolkuttaisi koko ajan ;) Välillä jopa tekee mieli treenata, mutta kumma kun se into iskee aina hotellissa, noin 300 km päässä kotoa ja koirasta. Kotona taas on vaan niin ihana olla ja nauttia kotielämästä että aktiviteetit on jääneet lenkkeilyn tasolle Hertan kanssa. Herttuuna kulkee mukana reissuilla aina kun mahdollista, siitä onkin kovasti seuraa ja tulee ainakin illalla lähdettyä lenkille. Yksin reissutessa sitä hautautuu läppärin kanssa hotellihuoneeseen illaksi, vain jatkaakseen aamulla siitä mihin nukahtaessa jäi.

Hertta voi hyvin, tosin on kehittänyt itselleen kevyen eroahdistuksen näin varttuneella iällä. Mutta ihmekös tuo, raukka ei koskaan ole ollut ilman koirakaveria. Ensimmäiset vuodet Alma oli kaverina sittemmin sekä Unnu että Alma. Nyt Unnun muutettua äipän kainaloiseksi, onkin ollut kova paikka Hertalle kun joutuu jäämään kotiin yksin. Pari viikkoa sitten se jäi työpäiväksi kotiin, kun kävin vain Kuopiossa. Kotona odotti pureskeltu eteisen ovenkarmi. Ja ihan kunnolla purtu pala pois sekä nakerrettu oven kahvan tasolle asti vähän vähemmän. Reppana, vetää ihan kierrokset ja on ahdistunut  jäädessään kotiin. En kuitenkaan ala enää vanhaa koiraa opettamaan, vaan Hertta on hoidossa äipän ja Unnun luona silloin kuin lähden  reissulle enkä voi ottaa mukaan. Muuten se on oma iloinen itsensä ja viuhtoo menemään entiseen tahtiin. Kalevin kanssa niistä on tullut hyvät kamut ja se riehuminen on välillä ihan mahdotonta!

Äiti on jo ihan riippuvainen Unnusta :) Ne on ihan erottamaton parivaljakko ja on ihana nähdä miten hyvin Umppis viihtyy. Pari viikkoa sitten otin Unnun mukaan tallille. Kun toin sitä takaisin niin äiti tuumasi että hän on ihan hukassa ilman tuota koiraa! Oli koko ajan hätäillyt että onko Unnu ulkona ja missä se on kun ei ole jalan vieressä nukkumassa, kunnes muisti että onkin minun mukana.

Uu on aina tosi iloinen minut nähdessään, mutta enää ei edes pyri mukaan, vaan kääntyy jo äitin luo heti kun olen lähdössä sieltä. Nyt Hertta on ollut pari pidempää jaksoa hoidossa ja niillä menee taas yhdessä tosi hyvin. Välillä oli enemmän kyräilyä kun näkivät harvemmin ja vain vähän aikaa kerrallaan.

Pikku-Kalevi alkaa olla iso poika! Pääsi palleistaan pari viikkoa sitten ja nyt sitten odotellaan että kasvaisi vielä isommaksi jotta ensi keväänä päästään sitten näyttelyura avaamaan :) Erittäin lupaava näyttelykissa se on siinä mielessä ettei se pelkää mitään! Kaikki kiinnostaa, kaikkea mennään heti katsomaan ja mielellään lujaa. Kalevi rakastaa lenkkeilyä ja sen kanssa saa oikeasti juosta, ihan hupsu kissa. Myös metsälenkit on sen mielestä tosi hauskoja, puihin on kiva kiipeillä ja metsässä on muutenkin kaikkea kivaa.

Toinen hyvä näyttelykissan ominaisuus on, että se tykkää matkustaa autossa. Kolmantena se, ettei Kalevi pelkää vettä. Se tuli Hertan hännän alle istumaan kun pesin Herttaa ja leikki vesipisaroilla (samaa tekee myös ihmisten ollessa suihkussa). Niinpä pesaisin samalla kissanpojan joka nakotti seistä tuolilla kuin koirat konsanaan! Ei tarvinnut pitää edes kiinni kuin suihkuttelin, pesin ja huuhtelin. Outoa, minusta mutta ei Kalevista ;)

Koetan tässä kehitellä itselleni tokotreenausintoa, koska alkaa olla aika lunastaa lupaukset Hertan eläkepäivien harrastuksesta. Ei se EVL korkkaus kaukana olisi, muutamien treenien päässä!